Anna anteeksi.
Odotan parin päivän, tai parin tunnin, ehkä vain hetken kuluttua makaan kuolleena sängyssä.
Ruumiilleni laskettaisiin kukkia ja minut jätettäisiin kuihtumaan niiden keskelle, niiden mukana.
Kerron jos haluat kuulla, sinä jota rakastan.
Hänen leukansa oli karhea, vaikka minä rakastan pehmeyttä. Hänen kätensä olivat isot, kun sinun ovat kauniit ja pienet. Hän oli raju.
Hän yritti todistaa itseään minulle, todistaa sinut ja meidät vääriksi. Hän ei ole paha.
En kutsunut häntä, mutta avasin oven. Suostuin. Ja yritin minäkin todistaa, vaikka silloin aloin jo kuolla. Juoksin mielessäni luoksesi.
En tiedä mikä olen nyt. En kestä ääniä, kovia ja teräviä.
Oma hengitykseni ei ollut kumpaakaan. En ollut sekaisin aineista, olin kadonnut itsessäni.
Sekaisin pääni valtavassa labyrintissa, jossa joka kulmassa on jokin ristiriita, joka seinään piirretty kauhukuva.
Olen kadonnut labyrinttiin, harhailen.
Kauhukuvani ovat erilaisia, muuttuneita. Kulman takana en näe ketään.
Pelkkää pimeyttä.
Tarkoittaako se, että olen sokea?
Tarkoittaako se että olen yksin?
Toivon ettet saa tietää.
Toivon, toivon!
Mutta ei toiveilla ole ikinä saavutettu suuruutta.
Ainoastaan pienuutta ja merkitsemättömyyttä, roskaa ja saastaa.
Pilaantuneita haaveita ja härmistyneitä pessimistejä, toivomalla saa kaikkea näitä.
Saatana pään täyteen!
Eikä rukous ole ennenkään toiminut
Näen itseni hulluna.
En halua peilikuvaani silmiisi.
Punaiset silmät ja paksut likaiset sormet, kyyryssä käkättävä nainen, sitä minä olisin sinulle.
Olkapääni nytkähtelevät vaikken itke. Istun sängylläni hiljaa ristiasennossa. Hiljaa tarkoittaa sanattomasti. Yritän ajatella kuvilla ja tuoksuilla.
Toivon, toivon, etten tuntisi
vihaa
rakkautta
inhoa
häpeää
pelkoa
kaikkea likaista ja epäpyhää
Tunnen. Rukous ei toimi.
Rintakehäni alla on jokin, joka kaivaa tietään ulos. Ehkä se on mätä sydämeni. Ehkä se olen minä itse.
Se parempi puoleni päättänyt lähteä temppelistä, joka on muuttunut huorataloksi.
Näen hänen merkkinsä itsessäni, kaulassani ja rinnoissani; Saastutettu liha, teurastajan pois heittämä.
Enkä voi enää tarjota sinulle itseäni.
Myrkyttäisin sinut, olen turvonnut ruumis.
Silmäni ovat nyt pysyvästi polttavat, punaiset ja siniset.
Sydämeni sykkii sinulle, mutta vereni on muuttunut öljyksi.
Mustaksi ja tahmaiseksi, sellaiseksi jonka vuoksi taistellaan kaukana.
Odotan parin päivän, tai parin tunnin, ehkä vain hetken kuluttua makaan kuolleena sängyssä.
Ruumiilleni laskettaisiin kukkia ja minut jätettäisiin kuihtumaan niiden keskelle, niiden mukana.
Kerron jos haluat kuulla, sinä jota rakastan.
Hänen leukansa oli karhea, vaikka minä rakastan pehmeyttä. Hänen kätensä olivat isot, kun sinun ovat kauniit ja pienet. Hän oli raju.
Hän yritti todistaa itseään minulle, todistaa sinut ja meidät vääriksi. Hän ei ole paha.
En kutsunut häntä, mutta avasin oven. Suostuin. Ja yritin minäkin todistaa, vaikka silloin aloin jo kuolla. Juoksin mielessäni luoksesi.
En tiedä mikä olen nyt. En kestä ääniä, kovia ja teräviä.
Oma hengitykseni ei ollut kumpaakaan. En ollut sekaisin aineista, olin kadonnut itsessäni.
Sekaisin pääni valtavassa labyrintissa, jossa joka kulmassa on jokin ristiriita, joka seinään piirretty kauhukuva.
Olen kadonnut labyrinttiin, harhailen.
Kauhukuvani ovat erilaisia, muuttuneita. Kulman takana en näe ketään.
Pelkkää pimeyttä.
Tarkoittaako se, että olen sokea?
Tarkoittaako se että olen yksin?
Toivon ettet saa tietää.
Toivon, toivon!
Mutta ei toiveilla ole ikinä saavutettu suuruutta.
Ainoastaan pienuutta ja merkitsemättömyyttä, roskaa ja saastaa.
Pilaantuneita haaveita ja härmistyneitä pessimistejä, toivomalla saa kaikkea näitä.
Saatana pään täyteen!
Eikä rukous ole ennenkään toiminut
Näen itseni hulluna.
En halua peilikuvaani silmiisi.
Punaiset silmät ja paksut likaiset sormet, kyyryssä käkättävä nainen, sitä minä olisin sinulle.
Olkapääni nytkähtelevät vaikken itke. Istun sängylläni hiljaa ristiasennossa. Hiljaa tarkoittaa sanattomasti. Yritän ajatella kuvilla ja tuoksuilla.
Toivon, toivon, etten tuntisi
vihaa
rakkautta
inhoa
häpeää
pelkoa
kaikkea likaista ja epäpyhää
Tunnen. Rukous ei toimi.
Rintakehäni alla on jokin, joka kaivaa tietään ulos. Ehkä se on mätä sydämeni. Ehkä se olen minä itse.
Se parempi puoleni päättänyt lähteä temppelistä, joka on muuttunut huorataloksi.
Näen hänen merkkinsä itsessäni, kaulassani ja rinnoissani; Saastutettu liha, teurastajan pois heittämä.
Enkä voi enää tarjota sinulle itseäni.
Myrkyttäisin sinut, olen turvonnut ruumis.
Silmäni ovat nyt pysyvästi polttavat, punaiset ja siniset.
Sydämeni sykkii sinulle, mutta vereni on muuttunut öljyksi.
Mustaksi ja tahmaiseksi, sellaiseksi jonka vuoksi taistellaan kaukana.
Kommentit